Mutta kun väsyttää

29 lokakuuta 2014

Edellisestä päivityksestä on taas venähtänyt jonkin aikaa, pahoittelut siitä. Mä oon vaan ollut viime päivinä tosi väsynyt ja kiireinen, eikä energiaa vaan tunnu jäävän bloggailuun. Olo on ollut masentunut ja stressaantunut jo hetken aikaa, jotenkin tämä pimeys niin ahdistaa. Lisäksi mulla on nyt elämässäni sellaisia stressaavia asioita, joista en ainakaan tällä hetkellä voi valitettavasti täällä blogissa kertoa. En nyt virallisesti julista mitään bloggaustaukoa, mutta älkää ihmetelkö jos postauksia ei kuulu tai päivitystahti on muuten hidasta. Palailen blogin pariin heti kun sille on aikaa ja kun mulla on jotain kerrottavaa, ehkä se on parin päivän päästä, ehkä viikon kuluttua, en vielä tiedä. Mutta kuten sanottu, pyydän kärsivällisyyttä! :) Toivottavasti kuitenkin pääsen postailemaan taas pian!


Onko syksy väsyttänyt teitä tai vaikuttaako se muuten mielialaanne?

Tätä et tiennyt minusta

23 lokakuuta 2014

Ensinnäkin kiitos ihan hirmuisesti kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille, oli mahtavaa saada teiltä mielipide tuohon blogini sisältöasiaan! En ole vielä ehtinyt kommentteihinne vastaamaan, mutta kaikki on luettu läpi ajatuksen kanssa. Vastailen niihin heti kun ehdin! Mutta nyt päivän asiaan! Mulla on hirveästi omia hassuja tapoja ja ajatuksia, jotka aiheuttaa huvittuneisuutta mun läheisissä jatkuvasti ja nyt jaan niistä osan teille "faktoja minusta"-tyylillä. Uskoisin että näistä melkein kaikki ovat sellaisia, joita ette tienneet!

- Mä reagoin kaikkeen itkemällä, niin iloisiin kuin surullisiinkin asioihin. Mä oon just se joka pillittää tv-ohjelmille, kauniille kirjoille tai lempi paidan hajoamiselle. Jos joku pienikin asia painaa mieltä, en pääse siitä yli vaan itken asiaa monta päivää. Mä itken lähes päivittäin, mutta onneksi lähipiirini ihmiset on tähän jo tottuneet.  Oon ollut tälläinen pikkutytöstä asti, mutta masennus ja ahdistus ei todellakaan ainakaan helpota tätä vaivaa. Mä häpeän tätä ihan hirveästi ja koen sen tosi kiusallisena vaivana. Jos muita samanlaisia, i feel your pain!

-Syöminen ja liikunta on mulle edelleen iso ongelma, vaikka koen toipumiseni syömishäiriöstä olevankin jo ihan hyvällä mallilla. Esim. suunnittelen aina etukäteen mitä syön ja mihinkin kellon aikaan ja jos se ei onnistu, siitä seuraa kunnon itkupotkuraivarit ja ahdistus. Juuri tämän takia Toni kysyy multa aina ennen kuin syö jääkaapista mitään. "Saanko ottaa tuon viimeisen vadelmarahkan vai ootko suunnitellut syöväsi juuri sen nyt välipalaksi?" Enkä vieläkään pysty syömään punaisia omenoita, vihreitä vain, sillä joskus anoreksia-aikoina päätin että punaiset on epäterveellisempiä kuin vihreät. Hei haloo Kristiina...:D Mutta kun joskus on luonut itselleen tiukat säännöt mitä saa syödä ja mitä ei, on näistä päähänpinttymistä tosi vaikeaa päästä eroon...


-Aina kun mun pitää tehdä jotain missä mun täytyy yrittää olla edukseni tai teen jotain missä tarvitsen erityistä keskittymistä, laitan hiukset ponnarille. Oli kyse sitten työhaastattelusta, tärkeästä puhelusta tai läksyjen aloittamisesta, aina hiukset ensin ponnarille. Se antaa mulle itsevarmuutta ja luottamusta siihen, että selviydyn tämän päivän haasteista. :D

-Asioista luopuminen on mulle tosi vaikeaa, sillä kiinnyn ihmisiin ja esineisiin todella paljon. Usein pelkään, että menetän mulle rakkaita ihmisiä, koska musta tuntuu etten selviäisi siitä. Tavarat on mulle myös tosi tärkeitä, esim. kun jouduin ostamaan uuden sängyn, itkin vanhan perään pitkään. "Siellä se sänky nyt on varastossa ilman käyttöä ihan yksin, byääääää!...:D"

-Tavoittelen täydellisyyttä aina ja kaikessa, mikä on sekä hyvä että tosi huono juttu. Teen asiat aina hyvin ja täysillä, mutta toisaalta mua vaivaa jatkuvasti suuret riittämättömyyden tunteet. Joku on aina parempi bloggaaja, kauniimpi, laihempi, ja menestyneempi kuin minä. En ikinä riitä itselleni.

-Myös minä kuulun tähän porukkaan, joilla älypuhelin on kasvanut käteen kiinni. Mun Iphone on mulla koko ajan kädessä ja kuljetan sen laturia mukana joka paikassa, ettei akku vaan pääse loppumaan. Jos akku loppuu kesken päivän enkä pysty sitä heti lataamaan, menen ihan paniikkiin.


-Saan edelleen satunnaisesti todella pahoja paniikkikohtauksia, muutama viikonloppu sitten jouduttiin ambulanssikin sellaisen takia kutsumaan, sillä en pystynyt enää hengittämään ja taju lähti. Muutenkin pyörryn edelleen tosi usein, välillä mietin onkohan mulla enää yhtään aivosoluja jäljellä kun olen pääni niin monta kertaa lyönyt lattiaan..

-Kotoa pois muuttaminen on ollut mulle tosi raskasta, sillä mulla on jatkuvasti ihan hirveä ikävä mun perhettä. Mulla on maailman parhaat isä, äiti ja pikkuveli, on aina viikon kohokohta kun pääsen käymään omassa kotona, sitä ei voita mikään!

-Mun elinkustannukset on tosi pienet ja elän säästeliäästi, jotta voin käyttää rahani kivempiin asioihin kuin sähköön ja ruokaan. Tässä siis vastaus päivän polttavaan kysymykseen, kuinka opiskelijalla on varaa ostaa merkkilaukkuja! :-D Mielummin syön viikon makaronia, kuin käyn jatkuvasti ulkona syömässä, jos siten saan ostettua itselleni aidot Uggit talveksi! Loppujen lopuksi kyse on vaan siitä, että päätät mihin haluat käyttää rahaa ja mihin et.

-Oon oikeastaan aika epäsosiaalinen ihminen ja mikä parasta se ei haittaa mua yhtään! :-D Mulla ei ole koskaan ollut paljoa kavereita, vain muutama tosi läheinen joita näen harvoin. Mulle on ihan normaalia, etten kuukauteen tapaa ketään kavereita, vaan töiden ja koulun jälkeen kotona kirjoitan blogiin ja käyn salilla. Kuitenkin näen ihmisiä päivittäin töissä, koulussa ja salilla, ja tykkään olla ihmisten kanssa tekemisissä, etten mä mitenkään tarkoituksella eristä itseäni ihmisistä. Mulla on maailman parhaat ystävät ja poikaystävä. Enemmän kyse on vaan siitä, että mä viihdyn niin hyvin itsekseni mun harrastusten parissa ja Toni on aina illat mun seurana, etten edes osaa kaivata iltoihini muita ihmisiä. Toiset ihmiset haluavat olla jatkuvasti ystäviensä kanssa ja joillekin riittää, että heitä näkee harvemmin ja mun mielestä molemmat on ihan yhtä ok, jos vaan itse olet siihen tyytyväinen. Mä olen omaan tapaani erittäin tyytyväinen, vaikka usein koen huonoa omatuntoa siitä, että olen huono pitämään ihmisiin yhteyttä.


-Mulla on tosi pienet jalat. Mun kengän koko on 35-36, mutta omistan paljon 32-34 jalalle tarkoitettuja sukkia! Tää on toisaalta tosi ärsyttävää, koska etenkin korkokenkiä mun on tosi vaikea löytää. 36 on liian iso, mutta sitä pienempiä löytyy yleensä vain lastenosastolta, joissa taas ei yleensä ole sellaisia korkkareita kuin haluaisin. #firstworldproblems Tonin kengän koko on 46, ja on aina yhtä hauskaa verrata meidän jalkoja keskenään, sillä mun jalka on oikeasti puolet pienempi! :-D

- Mä en tunnetusti nuku ilman unilääkkeitä ja niitäkin mä joudun ottaa tosi reippaan annoksen, jotta niistä on mulle mitään apua. Kun otan lääkkeet, ne alkaa vaikuttaa puolessa tunnissa, jonka jälkeen sitten nukahdan vaikka pihalle, mä en vaan pysy hereillä vaikka haluaisinkin. Kaikkein hauskinta on kuulemma seurata tätä mun olotilan muutosta kun lääke alkaa vaikuttaa, sillä näytän kuulemma siltä kuin olisin vetänyt jotain sieniä ja olisin vähintään hirrvveeen hirrvveeen hhumalassa! :-D Mun silmät pyörii päässä, puheesta ei saa selvää enkä mä pysy lopulta enää pystyssä. Jos multa yrittää kysyä jotain, mun vastaukset on kuulemma yhtä järkeviä kuin naisella joka on kolmen promillen humalassa.

-Anoreksian jäljiltä mulla on edelleen todella huono ääreisverenkierto, jonka takia etenkin jalat ja kädet on mulla aina ihan jääkylmät. Muutenkin olen sellainen vilukissa, että aina pitää olla paljon vaatetta enkä villasukista luovu ikinä! Teetä tai kahvia juon monta kertaa päivässä, jotta voin lämmitellä käsiäni mukin ympärillä, sohvalla en voi istua ilman vilttiä.

-Ajokortin saatuani olen ajanut pelkästään automaattivaihteisella autolla ja jos mun nyt pitäisi ajaa manuaalivaihteisella, siitä ei varmaan tulisi yhtään mitään..Kerran Tonin ehdotuksesta kokeilin ajaa hänen autollaan, lopputuloksena tukin koko liikeenteen kun auto sammui risteykseen, enkä saanut sitä enää käyntiin. Onneksi Toni pelasti mut ja ajoi meidät kotiin..Ai että kun nolotti.

Kuvasiko joku kohta sinunkin elämääsi? 
Kerro joku fakta sinusta, mitä muut eivät tiedä!

Syvällistä vai pinnallista?

20 lokakuuta 2014

Syksyn pimeys on taas alkanut heijastua minuun, kuten sillä on tapana. Olo tuntuu yhtä harmaalta ja sateiselta kuin sää tuolla ulkona. Väsyttää enkä ole saanut oikein nukuttua viime öinä. Mun syysloma loppui tänään ja se on oikeastaan ihan hyvä. Tuntuu, että mulla on kuluneella viikolla ollut ihan liikaa aikaa vaipua synkkiin mietteisiin, kun ei ole ollut sitä arjen kiirettä, joihin ahdistus on helppo hukuttaa. Tämä viikko on kiireinen ja se tuntuu hyvältä. Viime vuosista viisastuneena, aion hyvissä ajoin puuttua tähän. Heti huomenna varaan ajan lääkärille ja kerron rehellisesti olostani. Edellisestä kerrasta on ihan liian pitkä aika. En halua antaa tilanteen lipua yhtään pahemmaksi.

Tähän asti oon pärjännyt mielestäni tosi hyvin, omilleen muutto ja uuden koulun aloittaminen on mennyt paljon paljon paremmin kuin uskalsin ikinä toivoakkaan. Paha olo olisi voinut räjähtää käsiin näin isojen muutosten myötä jo aikaa sitten, joten yritän tällä itseäni lohduttaa kun ahdistaa. Mä oon pärjännyt hyvin tähän asti ja varmasti pärjään jatkossakin, kun vaan muistan ottaa vastaan apua jota minulle tarjotaan. Syömishäiriöyksikössä tukikäynneillä käyn tällä hetkellä parin viikon välein, mutta nyt oon ajatellut, että voisin käydä siellä viikottain kun kerran mulla on siihen mahdollisuus. Myös siellä lääkärissä aion käydä, sillä uskon että mun lääkitystä pitäisi vähän päivittää.

Avauduinkohan nyt liikaa, olisikohan sittenkin pitänyt vain esitellä ne uudet hiustenhoitotuotteet?

Mä oon viimeaikoina hirveästi miettinyt tätä blogia ja sitä mitä tänne kirjoitan ja mitä en. Alunperin perustin koko blogin, jotta voin purkaa tunteitani ja ajatuksiani masennukseen ja anoreksiaan liittyen. Mä kerroin asioista tosi suoraan ja rehellisesti ja kuulemma juuri sen takia ihmiset mun blogista alkoi kiinnostua. Vaikka nykyään kirjoitan paljon muistakin asioista kuin sairastelusta, haluaisin silti, että blogissani näkyisi ne teemat, jonka ympärille blogini alunperin rakensin. Pitsisiivin kohti unelmia ei ole pelkästään mikään muoti/pinnallinen hömppäblogi (kaikki kunnia tälläisille blogeille, rakastan niitä!) vaan haluaisin että täällä säilyy aina myös se syvällisempi puoli minusta. Ja olen kyllä huomannut, että jos kommentti,-ja kävijämääriä lähdetään vertailemaan erilaisten tekstieni välillä, kyllä ne syvälliset tuntuvat ihmisiä enemmän kiinnostavan täällä. Lisäksi mä oon aina kokenut olevani enemmän se kirjoituksiin kuin kuviin panostava bloggaaja, vaikka valokuvaus mulle todella rakas harrastus onkin. Ongelmana on kuitenkin se, etten koe enää pystyväni kirjoittamaan tänne niin avoimesti kuin ennen, sillä nyt kun olen vanhempi ja blogillani on enemmän seuraajia, joudun välttämättä miettimään mitä haluan ihmisille jakaa ja mitä en. Miten tekstini vaikuttavat elämääni nyt ja tulevaisuudessa. Vaikka nyt joudunkin enemmän sanomisiani miettimään, haluan kuitenkin että syvälliset tekstit hyvistä ja huonoista päivistäni ovat osa blogini sisältöä, sillä siitä Pitsisiivin kohti unelmia-blogissa on kuitenkin ollut aina pohjimmiltaan kyse. Mua on kuitenkin aina kiinnostanut kirjoittaa suuremmalle yleisölle ja kehittää blogiani ammattimaisempaan suuntaan ja välillä mietin ovatko nämä syvälliset aiheet vain pienemmälle lukijakunnalle tarkoitettuja vai voisiko niitä jakaa laajemminkin ilman, että siitä tulee mulle ongelmia?  Toisaalta kuitenkin on menestyneitä ja erittäin henkilökohtaisiakin blogeja, joista loistavana esimerkkinä Joannan blogi HEARTS/NOTHING, toisaalta monet bloggaajat ovat ajan myötä blogistaan muuttaneet kovin pinnallisen. Haluaisin kuulla tästä teidän mielipiteitä!

Koetteko te, että Pitsisiivin kohti unelmia on pohjimmiltaan kuitenkin syvällisiä aiheita käsittelevä blogi vai onko se vaan mun oma ajatus? Voiko kovin henkilökohtainen blogi menestyä?

House of Brandon

17 lokakuuta 2014

Mulle tarjoutui mahdollisuus tehdä yhteistyötä vaateverkkokauppa House of Brandonin kanssa. House of Brandon tarjoaa paljon huippumerkkejä kuten Björn Borg, Cheap Monday, Dr. Denim, Converse, Vila, Tiger of Sweden ja monta muuta. Vaatteita on sekä miehille että naisille, myös kenkiä löytyy paljon! House of Brandon on vielä melko uusi verkkokauppa, mutta lisää merkkituotteita tulee valikoimiin jatkuvasti! Isona plussana on heidän supernopeat toimitusajat, nämä minunkin ostokset tuli päivässä!

Valitsin itselleni heidän valikoimistaan Vilan talvitakin sekä Brave Soulin paidan. Molemmat olivat tosi mieluisat ja oli mukavaa saada ne itselle niin nopeasti! 


House of Brandonin tuotteita selatessani ihastuin kovasti tähän Vilan valkoiseen parkamalliseen talvitakkiin ja niimpä valitsin sen itselleni. Takki on tosi lämpöinen ja mukava päällä, tällä kyllä pärjää talven pakkasilla. Huppu on ihanan iso ja vaalea karva sen ympärillä kiva yksityiskohta. Takki on saatavana myös sinisenä, punaisena ja mustana. Ostin vähän aikaa sitten Seppälästä vaaleanpunaruudullisen huivin ja se sopii takin kanssa yhteen tosi kivasti! Vielä vaaleat Uggit jalkaan ja talvi voi tulla! 

Takin löydät TÄÄLTÄ! 


Valitsin itselleni myös tämän Brave Soul-merkkisen pinkin paidan joka onkin ollut kovassa käytössä! Paita on niin ihanan lämpöinen näihin kylmiin syyssäihin pehmoisen materiaalinsa ansiosta. Valitettavasti tämä pinkki versio on loppuunmyyty, mutta tämä paita löytyy vielä vaalean,-ja tummansinisenä TÄÄLLÄ! Brave Soulilta löytyy myös paljon muita ihania vaatteita tämän paidan lisäksi!


*Postaus toteutettu yhteistyössä House of Brandonin kanssa

Sitten vaan uuten verkkokauppaan tutustumaan! 
Mukavia shoppailuhetkiä!

Elämäntaparemontti

14 lokakuuta 2014

Anoreksiasta toipuessani suhteeni liikuntaan, syömiseen ja painonhallintaan on ollut ristiriitainen. Olen normaalipainoinen, syön aika tavallisesti, eikä syömishäiriö-ajatukset enää hallitse elämääni. Tiedän kuitenkin että mun pitäisi harrastaa enemmän liikuntaa ja syödä säännöllisemmin, mutta jotenkin anoreksiaoireiden pahentumisen pelossa en ole sitä uskaltanut tehdä, vaikka todellisuudessa tämä epäsäännöllinen ruokailu ruokkii niitä ajatuksia enemmän kuin säännöllinen liikunta ja ruokailu. Vuosien varrella olen ollut reippaasti ylipainoinen sekä vaarallisen alipainoinen ja nyt mun pitäisi osata olla jotakin siltä väliltä. Painonhallinta on ollut mulle läpi elämäni vaikeaa, joko syön yli kulutukseni enkä liiku tai liikun liikaa enkä syö juuri mitään. Kun huomaan syöneeni liikaa (joko oikeasti tai mulla on vain sellainen tunne), olen syömättä kunnes taas syön enemmän jonka jälkeen syön taas liian vähän, ja kierre on valmis. Painoni jojoilee edestakaisin ja epäsäännöllinen ruokailu vaikuttaa jaksamiseeni. Tälläistä on syömiseni ollut osastolta pääsyni jälkeen aina alkusyksyyn asti eli jo puolitoistavuotta. Vähän aikaa sitten mä pydähdyin pohtimaan tilannettani ja päätin että tämä kierre on katkaistava.


Ensinnäkin päätin pureutua suurimpaan ongelmaani: liikuntaan. Mä tykkään liikkua, mutta mä en ole kertakaikkiaan tiennyt että mikä olisi mun laji. Anoreksia-aikoina juoksin ihan hulluna kuvitellen, että se on mun juttu, mutta nykyään haluaisin tehdä jotain muuta. Mitkään joukkuelajit tai pallopelit mua ei kiinnosta, liikun mielummin yksin. Tanssillinen liikunta mua taas on aina kiinnostanut, mutta siihen ei ole kotipaikkakunnallani ollut koskaan mahdollisuutta. Salilla käynnistä oon myös haaveillut, mutta sinne ei ole kuitenkaan koskaan tullut lähdettyä. Kuukausi sitten päätin kuitenkin hankkia Seinäjoen Fressille jäsenyyden vähän kokeilu mielessä enkä kyllä ole sitä päätöstä katunut hetkeäkään. 
Aloin käydä Zumbassa ja satunnaisesti muillakin ryhmäliikuntatunneilla ja ensimmäistä kertaa liikunta tuntui musta oikeasti mukavalta. Zumba on ollut tähän asti ehdoton suosikkini, sillä tykkään tanssia hyvän musiikin tahdissa, mutta haluaisin tutustua paremmin muihinkin ryhmäliikuntatunteihin. Jotenkin salin puolella treenaamiseen mulla on ollut hirveästi ennakkoluuloja enkä aluksi sinne uskaltautunut ollenkaan. Pelkäsin etten osaa tehdä siellä mitään ja että sitten kaikki fitness-hirmut siellä nauravat kun mä yritän epätoivoisesti oppia kuinka erilaisia laitteita käytetään. Kuten arvata saattaa, mun pelot oli aivan turhia. Jokainen salilla keskittyy omaan tekemiseensä, eikä ketään ole tainnut mun treenaaminen siellä kiinnostaa. Ihan rauhassa olen saanut opetella.

Toinen asia joka vaati muutosta olikin sitten mun epäsäännöllinen ruokailu. Mullahan on kyllä olemassa ravitsemusterapeutin tekemä ateriasuunnitelma, mutta sekin on tietysti pitänyt jättää kaapin perälle pölyttymään "tiedän itse paremmin"-asenteella. Nyt kuitenkin otin paperin esille ja tutkin sitä tarkemmin ja koin kyllä ahaa-elämyksen! Suunnitelma sopii täydellisesti tähän elämäntaparemonttiini ja sen mukaan olen nyt alkanut syömään. Sitä olisi ehkä kannattanut alunperinkin noudattaa, köh. Yksi ongelmani on ollut koulu ja työpäivät, sillä molempiin mun pitää ottaa eväät. Tähän asti olen joko tehnyt jotkut epätoivoiset makkaravoileivät kuvitellen, että niillä pärjää kokopäivän tai käynyt syömässä jossain jotain epäterveellistä. Kumpikaan ei ole kovin hyvä vaihtoehto ja nyt olen korjannut asian.
Nykyään otan mukaani kunnon lounaan sekä välipalan, esim. kanasalaatti ja ruisleipä lounaaksi, evääksi omena ja proteiinirahka. Sitten kotiin palatessani (n. klo 17)  laitan päivällisen. Näin ruokailu on säännöllistä eikä missään vaiheessa tule niin nälkä, että tulisi kiusaus hakea jotain epäterveellistä naposteltavaa. Oon huomannut jaksavani töissä ja koulussa paljon paremmin ja kotiin palattuanikin oon pirteämpi kuin ennen. Tämän huomasin jo muutaman päivän jälkeen mikä kyllä kannustaa jatkamaan säännöllistä syömistä jatkossakin!


Edellä mainitulla tavalla en ole ehtinyt syömään ja treenaamaan vielä kovin pitkään, mutta nyt jo huomaan jaksavani ihan toisella tavalla ja näyttäväni energisemmältä. Mua kiinnostaa jatkaa salilla harjoittelua ja oppia treenaamaan siellä paremmin ja monipuolisemmin. Oikeissa tekniikoissa on varmasti vielä paljon harjoiteltavaa ja osa laitteista on vieraita, mutta ajan myötä niiden kanssa varmasti kehityn. Fressille liittyessä saa yhden ilmaisen pt-tapaamisen mitä kyllä odotan innolla, uskon että yhdestäkin käynnistä on jo paljon apua! Myös treenivaatteita ja muita tarvikkeita pitäisi hankkia, vähän treenitoppeja ja uusi salikassi ihan ensimmäisenä! Salitreenin ja paremman syömisen lisäksi olen alkanut juomaan enemmän vettä sekä säännöllisesti puhdistavaa detox-teetä.
Aiemmistä ruokaremonteista yms. poiketen, tällä kertaa mun tavoitteena ei ole pudottaa painoa. Vaa´alla en aio ravata tai mittailla senttejä, vaan haluan nimenomaan keskittyä hyvään fiilikseen ja jaksamiseen, jonka säännöllisellä syömisellä ja treenaamisella saan. Nukunkin niin paljon paremmin kun iltapala on syöty ja salilla käyty, mikä tietysti parantaa jaksamista entisestään.

Oon tosi innostunut ja motivoitunut tähän muutokseen ja siksi ajattelin jatkossa kirjoittaa teille miten projekti edistyy. Oli asia mikä tahansa, blogiin kirjoittaminen siitä antaa mulle aina lisätsemppiä ja päättäväisyyttä, joten treeni,-ja ruokajuttuja on varmasti luvassa jatkossakin. Syömishäiriö/liikunta/ruoka juttuja ei ole blogissani hetkeen näkynyt, kiinnostaako niistä lukeminen teitä jatkossakin?

Onko syksy innostanut teitä treenaamaan ja syömään paremmin? Parhaat vinkit jakoon!

L300 - Kuivan ihon pelastus

12 lokakuuta 2014

Syksyn kylmetessä mua on taas alkanut vaivaamaan ihon kuivuus, etenkin kasvot ovat ihan älyttömän kuivat ja kirvelevät. Mulla ei ole koskaan ollut mitään muita iho-ongelmia, mutta kasvojen kuivuus on kyllä muodostunut joka syksyiseksi riesaksi. Mä oon vuosien varrella testannut jos jonkinlaisia voiteita, joiden pitäisi vaivaan tuoda helpostusta, mutten ole saanut niistä juurikaan apua. Alkusyksystä kauppaan ilmestyivät ruotsalaiset L300 tuotteen, joiden  kuivalle iholle tarkoitettua kasvovoidetta päätin testata ja nyt musta tuntuu, että olen vihdoin löytänyt voiteen josta on mulle apua! 


L300 -ihonhoitosarja on Ruotsin suosituimpia apteekkikosmetiikkamerkkejä ja nyt se on rantautunut myös tänne Suomeen. Kaikki heidän tuotteensa ovat 100 % hajusteettomia. Tämä esittelemäni voide on tarkoitettu kuivalle iholle, mutta saatavana on myös voide normaalille,- ja sekaiholle. Ostin omani Halpa-Hallista ja hintaa tuubilla oli n.10€. L300-tuotteiden teho perustuu siihen, että ne palauttavat ihollesi sen luontaiset kosteuttajat kuten karbamidin, maitohapon ja hyaluronihapon. Lopputuloksena hehkuva ja pehmeä iho! Olen käyttänyt voidetta nyt pari viikkoa ja ihon kirvely ja hilseily on loppunut lähes kokonaan. Ihoni näyttää paljon terveemmältä ja tuntuu pehmeämmältä. Uskon, että kun jatkan kasvojeni rasvaamista säännöllisesti, pysyy ihoni näin hyvinvoivana läpi talven!


Jos sinäkin kärsit kuivasta ihosta, suosittelen lämpimästi kokeilemaan tätä L300-kasvovoidetta, sillä ainakin minä sain siitä avun. Ja tämä ei sitten ole mikään maksettu mainos, vaan ihan itse olen purkin ostanut ja voin sitä teille rehellisesti suositella! :-D Aion kyllä jatkossa kokeilla heidän muitakin tuotteita. Vaikka tuubi on aika pieni, pärjää sillä kyllä pitkälle, sillä voide on tosi riittoisaa. Niin ja plussana tietysti vielä tämä suloisen vaaleanpunainen ulkomuoto! Kiinnostaisiko teitä nähdä tämän tyyppisiä tuotearvosteluita jatkossakin?


Vaivaako teitä kuiva iho, miten sitä hoidatte?
 Entä onko teille L300-tuotteet tuttuja?

Pretty pictures

09 lokakuuta 2014

Moi, tulin kertomaan vähän viime päivien kuulumisia ja jakamaan teille muutaman kuvan! Nyt kun mun koulu ja työssäoppiminen on kunnolla päässyt käyntiin on kyllä pitänyt kiirettä! Jokaiselle päivälle on menoja ja kun vihdoin pääsen koulusta tai töistä kotiin, olen niin väsynyt että menen suoraan nukkumaan. Rakastan olla työharjoittelussa sisustusliike Sapirassa, työ on mukavaa ja työskentely noin kauniissa ympäristössä on etuoikeus, mutta en kyllä voi väittää etteikö töiden jälkeen väsyttäisi kun ei ole tottunut noin fyysiseen työhön. Pikkuhiljaa oon kuitenkin alkanut töihin tottumaan ja etenkin tänä iltana olo on ollut paljon energisempi kuin tähän asti töiden jälkeen. Mutta väsymys on kuulemma enemmän kuin normaalia uutta ja erilaista työtä aloittaessa, mikä kuitenkin menee ohi pian kun töihin tottuu! Huominen päivä vielä ja sitten alkaa viikonloppu ja odotettu syysloma! Aion kyllä pyhittää koko ensi viikon blogille ja muille rakkaille harrastuksille, joille ei arkena ole niin paljon aikaa kuin toivoisin. Mukavaa torstaita, palailen blogin pariin viikonloppuna!

Jonakin päivänä kaduttaa

06 lokakuuta 2014

Viime sunnuntai-iltana aloin etsimään valmiiksi vaatteita ensimmäistä työssäoppimispäivääni varten, jonka oli määrä olla maanantaina. Valitsin mun lemppari farkut ja aloin miettimään mikä paita olisi hyvä sen kanssa, olin valmiiksi jo turhautunut. Taas tämä jokailtainen paitataistelu. Totuttuun tapaan vertailin hihojen pituuksia ja paidan materiaalin paksuutta, vaikka aika hyvin jo muistankin mitä paitoja voin tälläisissä tilanteissa käyttää ja mitä en. Löysin monta kivaa vaihtoehtoa, mutta kaikissa oli sama ongelma: puolipitkät hihat. Voi miten hyvä olisikaan ollut tuo uusi punainen neule, mutta kun ei niin ei. Otan tutun ja turvallisen kukkapaidan, jonka tiedän peittävän alleen ne mistä ei saa ääneen puhua. Ne joita ei ole olemassa.


Mä oon jo pitkään ollut sinut raidallisen käsivarteni kanssa, viiltelyarvet on osa mua enkä mä voi niille enää mitään. Myös reisistä niitä löytyy, mutta ne on ajan kuluessa jo hyvin haalistuneet eikä niistä samalla tavalla ole harmia koskaan ollutkaan. Muutamaa uimarannalla saamaani huomautusta lukuunottamatta. Kotona, kavereiden kanssa ja kaupungilla mä käytän juuri niin lyhythihaisia paitoja kuin haluan, silloin en mun arpia peittele tai häpeile. Enkä mä häpeile niitä töissä tai virallisemmissa tilaisuuksissakaan, mä en vaan halua esitellä niitä sillä minusta se ei olisi sopivaa. Tiedän, ettei niihin esimerkiksi koulussa tai työssäoppimispaikallani todennäköisesti kiinnitettäisi huomiota eikä ne ketään häiritsisi  ollenkaan, mutta jotenkin mä en vaan halua ottaa sitä riskiä että niistä olisi jotain haittaa, niin helposti kun voin ne vain peittää. Etenkin silloin kun olen vanhempien ihmisten kanssa tekemisissä, en halua pitää käsivarsia paljaana, sillä minusta se tuntuu epäkunnioittavalta. En tiedä miksi enkä väitä että sen välttämättä pitäisi, mutta minusta vaan tuntuu siltä. Myös se tosiasia, että viiltelyarpien näkeminen laukaisee viiltelijällä usein halun viiltää itseään, kannustaa mua peittämään ne tietyissä tilanteissa. En halua aiheuttaa muille pahaa oloa mun vuosia sitten tekemilläni virheillä, joista jäi jäljet. 

Kun mun masennus ja anoreksia oli pahimmillaan, mä olin tosi itsetuhoinen ja viiltely oli mulle riippuvuus. Hoitajat, ystävät ja perhe vaativat jatkuvasti, että lopettaisin sen. Surullista kyllä,  ei mua voinut silloin heidän huolensa vähempää kiinnostaa, sillä mä en nähnyt itselleni minkäänlaista tulevaisuutta. Viiltely antoi pahaan oloon hetkellisen helpotuksen ja se oli ainut asia millä oli merkitystä mun mielessä. Mä en kuunnellut näitä ihmisiä vaan annoin viiltelyn jatkua vuosia ja mä todella toivon, että joku teistä voisi oppia tästä jotain. Hankkikaa apua viiltelyyn ajoissa, ettette ole myöhemmin tässä samassa tilanteessa kuin minä olen nyt. Kun sitten jonnekin menen raidallinen käsi näkyvissä, mietin mitähän ihmiset arvista ajattelevat. Tuomitsevatko, pelkäävätkö, säälivätkö, jättävätkö huomiotta vai kenties säikähtävät? Ottaako joku ne puheeksi vai yrittävätkö olla huomaamatta? Mä en monen mielestä vaikuta sellaiselta ihmiseltä, jolta arpia löytyisi, joten välillä ne tuntuvat yllättävän ihmiset. Mulle itselle tärkeintä on kuitenkin se, että olen niiden kanssa oppinut elämään ja ettei kukaan mun lähipiirissä ole mua niistä tuominnut.


Mä oon pitkään halunnut kirjoittaa jostain syvällisestä aiheesta ja sitten sunnuntai-illan vaatteiden valitsemisesta sopiva aihe tuli mieleeni. Usein multa kysytään mistä saan ideoita mun postauksiin ja tämä teksti oli kyllä siitä loistava esimerkki, yleensä aiheet tulee mieleen ihan arkisista asioista. Postauksen aihe on vakava, mutten kuitenkaan halunnut kirjoittaa mitään synkistelyä tai voivottelua, toivon että onnistuin siinä. Ja ehkä tästä joku voi ottaa oppia ja jos ei, niin saittepa ainakin kuulla minkälaisen haasteen kanssa ihmiset saattavat painiskella vielä senkin jälkeen kun kaikki on muuten hyvin. Mukavaa maanantaita vakavasta aiheesta huolimatta!

Minkälaisia ajatuksia tämä aihe teissä herättää?

Ripsenpidennykset

03 lokakuuta 2014

Pitkän tauon jälkeen päätin hankkia itselleni taas ripsenpidennykset. Olen etsinyt sopivaa ihmistä niitä minulle laittamaan ja lopulta sellaisen löysin Karoliinan blogin kautta täältä Seinäjoelta. Laitoin Helmille viestiä ja varasin hänelle ajan ja täytyy kyllä sanoa, että otin yhteyttä juuri oikeaan ihmiseen! Helmi on tosi mukava ja juttu luisti meillä hyvin, puolitoista tuntia meni hirmu nopeasti kun siinä ripsien laiton yhteydessä höpöteltiin. Ripsistä tuli tosi kauniit, en voisi olla niihin enää tyytyväisempi! Ilmeeni näyttää heti paljon tyttömäisemmältä, hahah.


Helmi tekee myös rakennekynsiä, kulmien muotoilua ja kestovärjäystä, intialaista päähierontaa ja vaikka mitä muuta! Hinnat ovat todella alhaiset, ripsenpidennykset maksavat 40€ ja huolto 30€, kynsissä oli samat hinnat. Kulmien värjäyksen ja muotoilun saa 8€ hintaan jne. Ajattelin vielä varata ajan ainakin kulmien muotoiluun ja kestovärjäykseen sekä rakennekynsien laittoon! 

Jos kiinnostuit, voit ottaa Helmiin yhteyttä sähköpostitse (helmi.badoi[@]gmail.com) tai Facebookin kautta (Helmi Badoi). Suosittelen kyllä lämpimästi! :) 

Onko täällä muita ripsenpidennyksiin tai rakennekynsiin hurahtaneita?

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan