Jonakin päivänä kaduttaa

06 lokakuuta 2014

Viime sunnuntai-iltana aloin etsimään valmiiksi vaatteita ensimmäistä työssäoppimispäivääni varten, jonka oli määrä olla maanantaina. Valitsin mun lemppari farkut ja aloin miettimään mikä paita olisi hyvä sen kanssa, olin valmiiksi jo turhautunut. Taas tämä jokailtainen paitataistelu. Totuttuun tapaan vertailin hihojen pituuksia ja paidan materiaalin paksuutta, vaikka aika hyvin jo muistankin mitä paitoja voin tälläisissä tilanteissa käyttää ja mitä en. Löysin monta kivaa vaihtoehtoa, mutta kaikissa oli sama ongelma: puolipitkät hihat. Voi miten hyvä olisikaan ollut tuo uusi punainen neule, mutta kun ei niin ei. Otan tutun ja turvallisen kukkapaidan, jonka tiedän peittävän alleen ne mistä ei saa ääneen puhua. Ne joita ei ole olemassa.


Mä oon jo pitkään ollut sinut raidallisen käsivarteni kanssa, viiltelyarvet on osa mua enkä mä voi niille enää mitään. Myös reisistä niitä löytyy, mutta ne on ajan kuluessa jo hyvin haalistuneet eikä niistä samalla tavalla ole harmia koskaan ollutkaan. Muutamaa uimarannalla saamaani huomautusta lukuunottamatta. Kotona, kavereiden kanssa ja kaupungilla mä käytän juuri niin lyhythihaisia paitoja kuin haluan, silloin en mun arpia peittele tai häpeile. Enkä mä häpeile niitä töissä tai virallisemmissa tilaisuuksissakaan, mä en vaan halua esitellä niitä sillä minusta se ei olisi sopivaa. Tiedän, ettei niihin esimerkiksi koulussa tai työssäoppimispaikallani todennäköisesti kiinnitettäisi huomiota eikä ne ketään häiritsisi  ollenkaan, mutta jotenkin mä en vaan halua ottaa sitä riskiä että niistä olisi jotain haittaa, niin helposti kun voin ne vain peittää. Etenkin silloin kun olen vanhempien ihmisten kanssa tekemisissä, en halua pitää käsivarsia paljaana, sillä minusta se tuntuu epäkunnioittavalta. En tiedä miksi enkä väitä että sen välttämättä pitäisi, mutta minusta vaan tuntuu siltä. Myös se tosiasia, että viiltelyarpien näkeminen laukaisee viiltelijällä usein halun viiltää itseään, kannustaa mua peittämään ne tietyissä tilanteissa. En halua aiheuttaa muille pahaa oloa mun vuosia sitten tekemilläni virheillä, joista jäi jäljet. 

Kun mun masennus ja anoreksia oli pahimmillaan, mä olin tosi itsetuhoinen ja viiltely oli mulle riippuvuus. Hoitajat, ystävät ja perhe vaativat jatkuvasti, että lopettaisin sen. Surullista kyllä,  ei mua voinut silloin heidän huolensa vähempää kiinnostaa, sillä mä en nähnyt itselleni minkäänlaista tulevaisuutta. Viiltely antoi pahaan oloon hetkellisen helpotuksen ja se oli ainut asia millä oli merkitystä mun mielessä. Mä en kuunnellut näitä ihmisiä vaan annoin viiltelyn jatkua vuosia ja mä todella toivon, että joku teistä voisi oppia tästä jotain. Hankkikaa apua viiltelyyn ajoissa, ettette ole myöhemmin tässä samassa tilanteessa kuin minä olen nyt. Kun sitten jonnekin menen raidallinen käsi näkyvissä, mietin mitähän ihmiset arvista ajattelevat. Tuomitsevatko, pelkäävätkö, säälivätkö, jättävätkö huomiotta vai kenties säikähtävät? Ottaako joku ne puheeksi vai yrittävätkö olla huomaamatta? Mä en monen mielestä vaikuta sellaiselta ihmiseltä, jolta arpia löytyisi, joten välillä ne tuntuvat yllättävän ihmiset. Mulle itselle tärkeintä on kuitenkin se, että olen niiden kanssa oppinut elämään ja ettei kukaan mun lähipiirissä ole mua niistä tuominnut.


Mä oon pitkään halunnut kirjoittaa jostain syvällisestä aiheesta ja sitten sunnuntai-illan vaatteiden valitsemisesta sopiva aihe tuli mieleeni. Usein multa kysytään mistä saan ideoita mun postauksiin ja tämä teksti oli kyllä siitä loistava esimerkki, yleensä aiheet tulee mieleen ihan arkisista asioista. Postauksen aihe on vakava, mutten kuitenkaan halunnut kirjoittaa mitään synkistelyä tai voivottelua, toivon että onnistuin siinä. Ja ehkä tästä joku voi ottaa oppia ja jos ei, niin saittepa ainakin kuulla minkälaisen haasteen kanssa ihmiset saattavat painiskella vielä senkin jälkeen kun kaikki on muuten hyvin. Mukavaa maanantaita vakavasta aiheesta huolimatta!

Minkälaisia ajatuksia tämä aihe teissä herättää?

9 kommenttia:

  1. Tiedän täysin tilanteesi. Yli vuosi sitten olin työharjoittelujaksolla joka jatkui kevääseen, jolloin töissä olisi kiva pyöriä topilla tai T-paidalla. Ei se tietenkään näillä käsivarsilla onnistu. Tänä kesänä olin Turkissa ja äiti sanoi, että siellä voisin kulkea häpeilemättä. (Jäin koko touhusta kiinni vajaa kuukautta ennen lähtöä). Kuitenkin paikalliset olivat röyhkeitä ja alkoivat udella miksi viiltelen. Olo tuli tosi ahdistuneeksi. Miksi heille haluaisin avata vanhat tai tuoreemmatkaan haavat? Tämä on syy miksi tykkään kylmästä ja talvesta. Saa kulkea pitkähihaisessa ilman että saan katseita joka paikassa. Tunnen oloni nimittäin nöyryytetyksi ja surkeaksi, kun niin alas olen päästänyt itseni.
    Ihmisten tulisi miettiä sekunnin ajan saako toista toljottaa kuin ruttoa, jos käsissä ja viivoja. Tuijottelu voi vain pahentaa asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Tosi ikävää, että olet myös ajautunut viiltelemään ja joudut nyt arvista kärsimään. On kyllä todella törkeää alkaa toisen arpia tuijottamaan puhumattakaan niiden kommentoimisesta ja ahdistavasta utelemisesta. Joo arvet saattaa kiinnittää huomiota, mutta eiköhän ihmiset voisi pitää mielipiteensä niistä ihan omana tietonaan. Arvet ahdistavat jo ennestään ihan tarpeeksi ja tuollainen kommentointi vain pahentaa oloa. Paljon voimahaleja sulle! <3

      Poista
  2. Mun mielestä on hienoa, että sä uskallat puhua tästä aiheesta näin avoimesti etkä häpeile arpiasi, koska viiltelystä ei saa vaieta. Joten suuret propsit sulle siitä ja paljon voimia jatkoon sekä hyvää syksyn alkua sulle! :)♥ Olet ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että kiitos hirmu paljon! <3 Mun mielestä viiltely vaan on sellainen asia, josta pitäisi puhua ääneen, sillä sen ongelman kieltäminen ja siitä puhumattomuus eivät ainakaan johda mihinkään. Kun siitä puhutaan, siihen voidaan hankkia ja saada apua! Hyvää syksyä sullekin! :)

      Poista
  3. Tuttu aihe tämä on minullekin aiemmasta itsetuhoisuudesta kärsineenä. Tai edelleenhän tulee vastaan tilanteita kun vaikka uimahallissa, koulun liikuntatunneilla, kesäisin, juhlissa ... joutuu tuijotuksen kohteeksi. Minusta viiltely on jotenkin liian valonarka ja vaiettu asia samoin kuin mielenterveysongelmat ylipäätään. Näistä asioista tulisi puhua suoraan, häpeilemättä, sillä kaikilla ihmisillä tulee vastaan huonompia hetkiä ja toiset vain purkavat sen eri tavalla. Toki on totta, että tietoisuus viiltelystä saattaa kasvattaa sen riskiä... mutta hienoa, että kirjoitit tästä aiheesta. :)

    VastaaPoista
  4. Komppaan ensimmäistä kommentoijaa... Multa kysyttiin thaimaassa että onko apina käynyt mun kimppuun. En tietenkään ensin ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta sitten tää paikallinen osoitti mun käsivartta. Tuli niiiiin nöyryytetty ja huono olo. Tapahtui vieläpä mun isovanhempien edessä, jotka eivät tästä mun raitakädestä niin tietoisia olleet.. hoh

    VastaaPoista
  5. Itse en häpeile arpiani, mutten suuremmin halua niitä esitelläkkään. Miellän, että siitä pahasta olosta, jota kannoin sisälläni, viiltelyarvet ovat vain pieni muistutus. Minulle on ihan sama, mitä ihmiset miettivät, tai sanovat, kysyköön vaikka suoraan jos haluavat :) Entinen poikaystäväni moitti ja käski minua lopettamaan viiltelyn, josta koin taas etten kelpaa hänelle sellaisena kuin olen, ja että hän etsi jotain kiiltokuva tyttöä, vaikka oli hyvin tietoinen masennuksestani. Parhaimpia olivat hänen lohkaisunsa, "miten sä voit olla masentunut, kun oot mun kanssa?". Tuntuu välillä, että ihmiset eivät edes halua ymmärtää sitä, miksi ihmiset ovat masentuneita. Masennusta pidetään ihan pilipali juttuna, josta parantuu sormia napsuttamalla. Olisikin niin helppoa. Neljä vuotta masennuksen pyörteissä, ja olen edelleen vasta alkutekijöissä parantumisessa. Elämästä jää väkisinkin arpia, viilteli tai ei. (esim. ystäväni leikkausarpea katsotaan enemmän kieroon, kun omia viiltelyhaavojani) Muistan, kuinka riparilla samassa huoneessa asuva kaverini viilteli, ja suoraan sanoen esitteli arpiaan muille. Totta kai katsoimme ja puhuimme hänestä, myös ohjaajille. Haavojen esittely oli hänen tapansa pyytää apua, jota ei ehkä pystynyt sanomaan, ja sitä hän saikin. Ymmärän siis myös ihmisiä, jotka katsovat esim. tuttavansa haavoja, eivät välttämättä paheksuen, vaan enemmänkin huolissaan. Ja heidän havainnoistaan voi olla paljonkin hyötyä masentuneelle, joka saa asianmukaista hoitoa. Ihmiset tietenkin ovat erilaisia, ja mielipiteitä on yhtä paljon kun on kertojiakin, tässä omani. :)

    Mukavaa syksyn jatkoa! :)

    VastaaPoista

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan