Erilainen Kesä?

28 kesäkuuta 2015

Heippa ja kivaa sunnuntaipäivää! Mulla ei ole kesätöitä eli oon ollut nyt  kotona viimeiset puolitoista kuukautta ja mun koulu jatkuu vasta syyskuussa, jos nyt edes pystyn syksyllä opiskelua jatkamaan, joten vapaa-ajasta ei ole puutetta. Tosi paljon ihmiset ihmettelee, että miten ihmeessä mä saan aikani kulumaan, mutta voin ihan rehellisesti sanoa ettei mulla ole ollut sen asian kanssa mitään ongelmaa. Mulla on aina ollut niin paljon harrastuksia ja olen hyvä keksimään kaikkea pientä puuhaa, joten mulla ei ole ikinä tekemisen puutetta. Nyt ajattelin kertoa teille tarkemmin siitä miten kesäpäiväni kulutan! :)

Bloggaaminen ja valokuvaus on mun intohimo ja kaikista harrastuksistani ne vievät isoimman osan ajastani. Monet blogit keskittyvät kuviin, jolloin tekstiä on usein hyvin vähän, joten postaus valmistuu melko nopeasti kun aikaa ei mene kirjoittamiseen, tekstin asetteluun ja kirjoitusvirheiden korjaamiseen. Mä taas tykkään nimenomaan kirjoittaa pitkiä tekstejä ja käyttää kuvia lähinnä kirjoituksen kuvittamiseen. Kun alan kirjoittamaan pitkää tekstiä, hyvänä esimerkkinä edellinen kilometripostaus, menee siihen helposti 3-6 tuntia + se aika mikä menee kuvien ottamiseen ja niiden editoimiseen. Lisäksi aikaa menee asioiden googlettamiseen ja muuhun taustatutkimukseen, silloin kun kirjoitan asiatekstiä, jonka faktat täytyy olla kunnossa. Vaikka en joka päivä julkaise postauksia, vastailen kuitenkin kommentteihin, editoin kuvia yms. Mä nukun yleensä aika myöhään, herään 10-12 aikaan, sillä en todellakaan ole aamuihminen. Jos haluan bloggailla, alan heti herättyäni kirjoittamaan ja helposti kirjoitan iltapäivään asti, kunnen Toni tulee töistä. Ilta menee sitten ruuanlaiton ja muiden kotitöiden parissa, menen aikaisin nukkumaan. Päivä menee nopeasti blogin parissa, sillä kun siihen oikein keskityn, ajantaju katoaa ja pian huomaan kirjoittaneeni tunti tolkulla, hahah. Blogin lisäksi kirjoitan iltaisin päiväkirjaa ja runoja kuvassa näkyvään vihkoon, tykkään myös lukea ja usein mut voikin bongata kirjastosta. Välillä piirrän ja maalaan, omistan myös sen kuuluisan aikuisten värityskirjan jota värittelen silloin tällöin. 

Masennuksen takia mulla on usein päiviä, joskus viikkoja, jolloin en jaksa tehdä yhtään mitään. Nousen sängystä vasta illalla Tonin tullessa töistä kotiin, sillä tuntuu ettei mulla ole mitään syytä herätä. Pienetkin asiat vaativat hirveää ponnistelua, jos kahvi on loppu, alan itkemään. Olen hyvin väsynyt ja yleensä vain nukun, jos uni ei tule makoilen sängyssä ja katson Netflixistä sarjoja. Pako, Dexter ja American Horror Story on pelastaneet monta tälläistä päivää, hahah. Näinä päivinä en yleensä jaksa bloggailla, sen sijaan  kaipaan tekemistä jota pystyn tekemään silloinkin kun väsyttää ja keskittymiskyky on nollassa. Kutominen, neulahuovutus ja muut käsityöt ovat juuri tälläisiä päiviä varten! Mä oon kutonut villasukkia niin paljon että ne tulevat jo automaatiolla, joten saan vaan istua kaikessa rauhassa lanka ja puikot sylissäni ja sukkaa tulee sitä sen kummemmin miettimättä. Käsityöt toimii mulle terapiana, saan levätä mutta samalla mulla on sellainen olo, että saan edes jotain näkyvää aikaiseksi! Kuvassa pari päivää sitten valmiiksi saamani sukat, seuraavat on jo aluillaan! :) 

Näiden lisäksi olen nyt kesällä ollut tosi paljon mun vanhempien luona, mutta sielläkin päivät kuluvat pääosin näiden harrastusten parissa ja koiraa ulkoiluttaessa. Välillä näen kavereita, mikä on ihanaa, mutta hyvin paljon vietän aikaa itsekseni, sillä kaipaan kovasti omaa tilaa ja rauhaa. Vaikutan ehkä jotenkin syrjäytyneeltä, kun istun yksin kotona sälekaihtimet ja verhot visusti kiinnit, ettei vaan yksikään auringonsäde pääse asuntoomme, sillä inhoan kesän kuumuutta eikä helle sovi yhteen lääkitykseni kanssa. Ulkoilemaan lähden vasta illalla kun ilma viilenee.  Uskon, että elämäni olisi jonkun jatkuvasti actionia kaipaavan yltiösosiaalisen ulkoilmaihmisen  pahin painajainen, mutta mä olen elämääni ihan tyytyväinen, hahah! Tärkeintä on mun mielestä oppia tuntemaan itsensä ja omat rajansa, sitten opetella elämään täyttä elämää sen mukaan. Jos ulkona ei ole hyvä olla kesällä, niin sitten keksitään  kivaa tekemistä sisällä. Uskokaa tai älkää, mutta kesästä voi nauttia muuallakin kuin uimarannalla! ;)  En mä väitä ettenkö mä haluaisi olla kesätöissä, jolloin saisin enemmän rahaa ja elämässäni olisi säännölliset rutiinit. En mä väitä ettenkö mä kokisi itseäni huonoksi kun joku ihmettelee suureen ääneen sitä "miksi aikuinen ihminen vaan makaa kotona?!" Asiat nyt vaan ovat niin, että olen kotona mutta se ei tarkoita sitä ettenkö voisi silti nauttia kesästä täysillä omalla tavallani! Miten te vietätte tätä kesää? 

Kaksisuuntainen Mielialahäiriö

24 kesäkuuta 2015

Heippa! En ole hetkeen kirjoittanut blogiin tai kuvannut videoita, sillä on ollut lievästi sanottuna "tilanne päällä". Monta vuotta sitä on epäilty, otettu asia puheeksi, mutta kuitenkin vaiettu. Ihmetelty miksei masennuslääkkeistä tunnu olevan mitään hyötyä ja miksi masennukseni ajoittain katoaa mutta pian se palaa takaisin entistä syvempänä. Mietitty miksi tyttö ei vaan tule kuntoon. Eilen se vihdoin uskallettiin sanoa ääneen, minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. 

"Kaksisuuntainen mielialahäiriö (eli bipolaarihäiriö  eli maanis-depressiivisyys) on pitkäaikainen mielenterveyden häiriö, jossa esiintyy vaihtelevasti masennus-, hypomania-, mania- tai sekamuotoisia sairausjaksoja. Suurimmalla osalla sairastuneista oireilu on masennusvoittoista, mutta välissä voi olla vähäoireisia tai jopa oireettomiakin jaksoja. Sairaus on useimmiten krooninen ja uusiutuu, joten pitkäaikaisella hoidolla pyritäänkin nimenomaan ehkäisemään jaksojen uusiutumista. Maaninen vaihe alkaa usein äkillisesti ja kestää muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Manian aikana potilas on yleensä erittäin toimelias, vauhdikas, rauhaton, puhelias ja energinen, ja tarvitsee unta vain vähän, saattaa olla jopa ärtyisä. Tuolloin hänellä voi olla myös aistiharhoja ja harhaluuloja. Manian aikana potilaat tulevat hoitoon yleensä muiden aloitteesta ja usein myös omasta tahdosta riippumatta. Manian aikana sairastunut voi aiheuttaa itselleen vakavia ongelmia käyttämällä alkoholia holtittomasti, käyttäytymällä liikenteessä muista piittaamatta, hakeutumalla harkitsemattomiin ihmissuhteisiin tai tekemällä harkitsemattomia taloudellisia päätöksiä. Masennusvaiheen aikana sairastunut menettää kiinnostuksensa ympäristöön ja saattaa olla poikkeuksellisen väsynyt. Masennusvaiheet kestävät keskimäärin puoli vuotta." Lähde*


Mä olen sairastanut vaikeaa masennusta nyt viisi vuotta ja myöhemmin mukaan tuli anoreksia. Lisäksi mulla on voimakasta ahdistuneisuutta sekä ajoittain pakko-oireita. Mun oireilu on aina ollut jotenkin sekavaa, monien erilaisten ongelmien sekasotku, jolle ei keksitä nimeä. Siksi onkin keskitytty vain hoitamaan eri oireitani miettimättä ollenkaan sitä, voisiko nämä kaikki olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Pari vuotta sitten kyseistä diagnoosia jo epäiltiin, mutta asia jäi sikseen anoreksian ollessa silloin suurin ongelmani. Kuukausi sitten mulla oli selkeä maniajakso, jonka ansiosta sain vihdoin oikean diagnoosin. Diagnoosin saaminen kestää keskimäärin kahdeksan vuotta, sillä kyseistä sairautta ei haluta diagnosoida nuorille, sillä vaikka lääkkeillä sairauden saa hallintaan, se ei parane koskaan. Sitäpaitsi, jos diagnoosi tehtäisiin nuorille, sairastaisi kaikki suomalaiset ovia paiskovat teinit kaksisuuntaista mielialahäiriötä, hahah. Lisäksi masentuneet eivät yleensä tuo esille mahdollisia "vauhdikkaampia" jaksoja, sillä myös minä mukaan lukien luulin, että se on normaalia ja hyvä asia, jos välillä on parempi olo. Mun hyvä ja huono ovat vaan vähän voimakkaampia kuin muilla.

Viimeiset puoli vuotta mä oon ollut taas tosi masentunut, mutta jotenkuten selvinnyt kuitenkin arjessa. Väsyttää, mikään ei huvita, tunnen olevani arvoton eikä millään ole mitään merkitystä. Aamuisin en jaksa nousta sängystä, sillä on ihan sama vaikken heräisi enää koskaan. Kuukausi sitten vähitellen mielialani alkoi kohoamaan. Sitten yksi aamu mä heräsin ja kaikki oli niin kaunista, ihanaa ja maailmanparasta. Mun pää oli täynnä upeita ideoita, mulla oli valtava itseluottamus ja usko omiin kykyihini. Mä pystyn mihin tahansa. Musta tulee ammattibloggaaja ja kuuluisa vaikuttaja, mä tienaan paljon rahaa ja haen eduskuntaan. Kirjoitin, valokuvasin, ulkoilin, siivosin ja touhusin kaikenlaista yötäpäivää, yhtäkkiä se masentuneisuus ja väsymys oli tipotiessään. Päinvastoin, mä nukuin paljon vähemmän kuin tavallisesti eikä mua silti väsyttänyt ollenkaan. Aloitin hirveästi erilaisia projekteja, mutten kuitenkaan saanut oikein mitään valmiiksi, sillä virtaa oli liikaa enkä pystynyt keskittyä kunnolla mihinkään, sillä en saanut rauhaa ajatuksiltani. Mä shoppailin opiskelijabudjetillani yli tuhannen euron arvosta kaikkea tavaraa jota en edes tarvitse ja johon mulla ei todellakaan ole rahaa, mutta pitäähän elämästä nauttia! Tavallisesti käytän alkoholia harvoin ja vähän, mutta silloin vedin perskännit monena päivänä putkeen. Autolla ajoin jatkuvasti ylinopeutta ja liikennessäännöistä piittaamatta, miksi kaikki muut ajavat noin hiljaa? Jätin kaikki lääkkeeni ottamatta, sillä mielestäni olin parantunut masennuksesta ja muista ongelmistani, kaikki oli hyvin. Tavallisesti olen järkevä ja mietin ennenkuin toimin, mutta tuolloin lähdin innolla mukaan kaikkeen hetkeäkään sen suuremmin miettimättä eikä mua stressannut mikään. Mulla oli valtavan hyvä fiilis, tuntui niin ihanalta kun ei masentanut ja jaksoin taas harrastaa ja aidosti elää. Jos joku kyseenalaisti tekemisiäni, raivostuin ja väitin olevani elämäni kunnossa. 

Tätä kesti pari viikkoa ja vähitellen vauhti alkoi hiipumaan kunnes olin taas yhtä masentunut kuin ennenkin. Tai oikeastaan vielä masentuneempi, sillä vasta silloin tajusin että olen tuon jakson aikana sotkenut raha-asiani täysin ja aiheuttanut jos jonkinlaista muuta haittaa elämäni eri osa-alueilla. Ihmeen vähällä kuitenkin selvisin, taloudelliset murheet ovat pieniä sen rinnalla, kun miettii mitä kaikkea olisi voinut sattua.. Mun syömishäiriöhoitaja, jota tapaan viikottain, kiinnitti huomiota mielialanvaihteluihini ja varasi mulle ajan lääkärille, joka oli siis eilen. Masennus diagnoosini vaihtui heti kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, sillä jos yksikin hypomania (lievä mania) tai maniajakso esiintyy ei kyse ole enää tavallisesta masennuksesta. Nyt kun tarkemmin mietin niin on noita manioita mulla ollut ennenkin, en vaan ole osannut niistä puhua niinkuin olisi pitänyt. Miten puhua järkevästi jostakin, mitä ei ymmärrä itsekään?

Nyt mä istun kotona tietokoneen ääressä ja kirjoitan tätä postausta teille. Mulla on päällä taas vaikea masennusjakso, enkä jaksa tehdä juuri mitään. Kaikki on olosuhteisiin nähden kuitenkin ihan hyvin. Monikaan ei tästä näin avoimesti nettiin kirjoittaisi, mutta mä haluan että te tiedätte missä mennään, sillä tämä on ihan liian iso asia salattavaksi. Kulissit alkaisivat sortua ennemmin tai myöhemmin. Parasta olla rehellinen. Mulle aloitettiin lääkitys jonka pitäisi tasoittaa mielialaani niin, ettei elämäni olisi tälläistä vuoristorataa masennuksen ja manian välillä. Jokaisen sairaus on erilainen, mutta tällä hetkellä vaikuttaa siltä että mun mielialahäiriö on hyvin masennuspainotteinen ja noita manioita on harvoin. Lääkityksen tavoitteena on, ettei niitä tulisi enää koskaan ja että masennus lieventyisi. Sopivan lääkityksen löytäminen vaan saattaa viedä paljon aikaa eikä voida ennustaa kuinka mieli siihen ensin reagoi. Miltä musta nyt tuntuu? Toisaalta olen älyttömän helpottunut siitä, että vihdoin tiedetään mikä mua vaivaa, kyse on sairaudesta johon en voi itse vaikuttaa. Jollakin on diabetes, toisella epilepsia ja minulla kaksisuuntainen mielialahäiriö.  Kun diagnoosi on selvillä, saan vihdoin oikeanlaista hoitoa. Mutta tottakai mua pelottaa ja tuntuu ihan kamalalta saada juuri 19-vuotta täytettyäni tietää, että mulla on sairaus johon joudun mahdollisesti syödä lääkkeitä loppuelämäni. Mä luulin, että tää kaikki johtuu vaan syömishäiriöstä ja että kun vaan tarpeeksi teen töitä, mä voitan tän vuosia kestäneen taistelun. Sitten mulle kerrotaankin, etten mä voi tehdä asialle muuta kuin syödä lääkkeet kiltisti ja toivoa että kaikki menee hyvin. Voi helvetti.

Tämänkin sairauden kanssa voi elää ihan normaalia elämää, kun vaan opettelee tuntemaan oman sairautensa ja sen miten sitä hoidetaan. Säännölliset rutiinit ja päihteiden välttäminen on tärkeää., sillä alkoholi voi laukaista manian tai masennuksen. Mielialaa ja sen muutoksia täytyy seurata tarkasti, sillä jos tarpeeksi ajoissa huomaa mielialan nousevan tai laskevan huolestuttavasti, voidaan sairausjakson puhkeaminen lääkkeillä estää. Osa sairastuneista on koko elämänsä työkyvyttömiä ja sairaseläkkeellä, mutta moni käy töissä ja elää kaikinpuolin ihan tavallista elämää. Mä en vielä tiedä pääsenkö syksyllä takaisin kouluun vai en, kaikki riippuu nyt siitä miten nuo uudet lääkkeet alkaa vaikuttaa. Tätä asiaa ei tietenkään voi olla ajattelematta, mutta oon nyt kuitenkin yrittänyt elää niinkuin tähänkin asti, masennus on mulle jo tuttua ja sen kanssa pärjään. Oon jaksamisestani riippuen lukenut kirjaa, kutonut sukkaa, käynyt lenkillä ja nähnyt kavereita, tehnyt asioita mistä mä tykkään. Perjantai ja lauantai ollaan Provinssissa. Pitää hyväksyä se, että mun pitää nyt vaan elää tän asian kanssa ja on musta itsestä kiinni, että miten tähän asennoidun. Mä voin jäädä sänkyyn itkemään surullista kohtaloani vaikka loppuelämäkseni tai ottaa selvää siitä miten mä voin mun sairautta parhaiten hoitaa ja vähitellen opetella elämään sen kanssa täyttä elämää. En mä väitä ettei asia mua harmittaisi, mutta päällimmäisenä mulla on kuitenkin hyvä olo siitä, että nyt asiat voi oikeanlaisen hoidon myötä vihdoin alkaa selkiytymään. Lisäksi mulla on lähelläni paljon rakastavia ihmisiä, joista mun ympärille muodostuu rakkaudentäyteinen turvaverkko, joka ottaa mut kiinni aina kun putoan. Mä oon saanut kuulla niin Tonilta, ystäviltä kuin perheeltänikin, että mua rakastetaan vaikka mun mielialat kuinka heittelisi, he kyllä tunnistavat sairauden sisältä sen aidon Kristiinan. Se on kauneinta ja koskettavinta mitä mulle on koskaan sanottu. Mä oon niin siunattu kun tiedän, ettei mun tarvitse käydä tätä läpi yksin. Tonista on ollut ihan korvaamaton apu, vaikka tämä on vaikeaa hänellekin.

Bloggaamista aion jatkaa jaksamisen mukaan, anonyymikommentoinnin olen poistanut käytöstä, sillä tälläiset tekstit houkuttelevat idiootteja ulos koloistaan, enkä nyt kaipaa elämääni sellaista turhaa negatiivisuutta. Toivottavasti ymmärrätte miksi minusta ei ole kuulunut mitään ja löydätte takaisin blogiini tästä pitkästä tauosta huolimatta! Jos teillä on jotain kysyttävää sairauteeni liittyen, vastaan mielelläni.  Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, nyt ei ole voimia niitä kaikkia korjata. :)

Kolmas Maanantai

10 kesäkuuta 2015

Heippa! Tiedättekö ne päivät kun aamusta alkaen mikään ei onnistu ja kaikki mahdolliset vastoinkäymiset tuntuvat kaatuvan niskaan samana päivänä? Tänään mulla on ollut just sellainen päivä, tai oikeastaan koko alkuviikko. Oikein kolmas maanantai. Suurinpana ongelmana on järkyttävä niskakipu, pariin päivään en pystynyt edes päätäni kääntämään tai nukkumaan kunnolla. Eilen onneksi pääsin hierojalle mikä vähän helpotti, mutta tosi kipeä niska on edelleen. Kun joku paikka on oikein kipeä ainakin mulla se vaikuttaa mielialaan tosi paljon, tuntuu ettei mikään huvita ja ärsyttää se, ettei pysty kivun takia tekemään kaikkea mitä pitäisi. Noh buranaa, kipugeeliä ja venyttelyä, eiköhän tämä tästä! Lisäksi on muutenkin ollut tosi masentunut olo ja silti on ollut sata typerää aikuistenvelvollisuutta (mm. autonkatsastus), jotka on pitänyt siitä huolimatta saada juuri tänään hoidettua, äh. Mutta puhutaan jostain mukavammasta! Mä tosiaan ostin sen uuden kameran, Canon 600D.n ja olen siihen kyllä niin rakastunut! Sillä saa paljon parempia kuvia kuin vanhalla kamerallani, ihan eritavalla inspiroi taas kuvaaminen. Tässä teille muutama kuva uudella kamerallani illan piristykseksi, nyt nukkumaan, huomenna uusi päivä! :)

- New Tattoo -

05 kesäkuuta 2015

Heippa! Niinkuin edellisessä postauksessa jo vähän vihjailin, kävin viikko sitten ottamassa toisen tatuointini! Vuosi sitten otin 18-vuotislahjaksi ranteeseeni linnun, (josta voit lukea lisää täällä*) ja rakastuin siihen niin, että aloin heti suunnittelemaan minkälaisen leiman seuraavaksi hankkisin. Päätin, että haluan käsivarteeni tekstin, mutten vielä tiennyt minkä. Talvella törmäsin koskettavaan englannin kieliseen lauseeseen "I understood myself only after I destroyed myself" ja siinä hetkessä tiesin minkä tekstin käteeni tatuoin. Halusin kuitenkin vielä odottaa ja kypsytellä päätöstä mielessäni, sillä mun mielestä tatuointia ei kuulu ottaa hetken mielijohteesta, sillä se tulee olemaan ihollasi aina. Viime viikolla sitten päätin suunnitelmani toteuttaa ja menin Kokkolaan Iguana Tattoo-nimiseen liikkeeseen tatuoitavaksi. Tuolla kävin ottamassa myös ensimmäisen tatuointini ja olin siihen niin tyytyväinen, että halusin mennä sinne uudestaan. Maksoin tatuoinnista 50€ ja sen tekemisessä meni alle puoli tuntia. Tatuoiminen sattuu, mutta mun mielestä sitä ei kannata pitää esteenä, jos tatuoinnin oikeasti haluaa. Se menee kuitenkin aika nopeasti ohi ja kaunis kuva on ihollasi ikuisesti.  Mä rakastan tatuointeja ja niitä tulee minusta löytymään vielä monta lisää. Mulla on niin paljon ideoita, etten meinaa malttaa odottaa, että pääsen ne kaikki toteuttamaan, hahah. Tatuoinnin parantuminen on vielä kesken, joten älkää ihmetelkö joissakin kohdin tatuoinnissa näkyvää ihon epätasaisuutta yms. 

Monet ottavat tatuointeja vain koska ne näyttävät hyvältä ja se on mun mielestä ihan ok, mutta itse tykkään siitä että tatuoinnilla on jokin henkilökohtainen merkitys. Tämä teksti tarkoittaa vapaasti suomennettuna "Opin ymmärtämään itseäni vasta kun tuhosin itseni" ja minulle se tarkoittaa nimenomaan tätä masennuksesta - ja syömishäiriöstä toipumista. Linnut taas kuvaavat mulle vapautta sairauteni pahimmasta vaiheesta. Väitän, että viisi vuotta sitten ennen sairastumistani olin hyvin erilainen ihminen, kuin mitä nyt olen. Olin hyvin epävarma itsestäni, enkä oikein tiennyt kuka olen. Mua kiusattiin koulussa ja mun silloinen poikaystävä kohteli mua huonosti, en osannut puolustaa itseäni. Mä tuhosin itseni niin fyysisesti,- kuin psyykkisesti anoreksialla ja itsetuhoisuudella, mulla oli jo päivämäärä tiedossa koska päätän elämäni. Kuitenkin, tässä mä istun ja kirjoitan teille tätä tekstiä. Vaikka sairaus on vienyt multa paljon, mä en ilman sitä varmasti vieläkään olisi oppinut itseäni näin hyvin tuntemaan. Mä oon joutunut jälleenrakentamaan itseni, ottanut askelia eteen - ja sitten taas taaksepäin. Tämä prosessi on opettanut mulle itsestäni niin paljon, tiedän olevani nyt ihmisenä paljon vahvempi. Mä luotan itseeni, enkä anna kenenkään enää kohdella mua huonosti. Tatuointi muistuttaa mua ikuisesti siitä, että mä oon vahva ja pystyn mihin tahansa, kun vaan uskon itseeni. Kaikille mielenterveysongelmista kärsiville toivon voivani olla elävä esimerkki siitä, että elämä voittaa, jos sille antaa mahdollisuuden. Voi miten monista ihanista asioista ja ihmisistä olisin jäänyt paitsi, jos itsemurhasuunnitelmani olisin toteuttanut. Mä inhoan tälläisiä "sankaruuspuheita", mutta voin kyllä silti kyllä hyvällä omalla tunnolla sanoa olevani tosi ylpeä siitä miten pitkälle olen päässyt. Matka on vielä pitkä, mutta kuljen pitsisiivin kohti unelmia. Onko teillä tatuointeja tai haluaisitteko joskus sellaisen ottaa?
CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan