It will get better in time

Heippa! Kun kolme viikkoa sitten sain kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin, tuntui se lähinnä kuolemantuomiolta. Miten voin ikinä oppia hyväksymään sen että mulla on pitkäaikaissairaus johon joudun syömään lääkkeitä loppuelämäni? Tunsin vihaa, pelkoa ja häpeää, raivostuin kun ihmiset koittivat lohduttaa kertomalla miten voin siitä huolimatta elää hyvää elämää. Ja paskat voin, mun elämä on pilalla! Vaivuin itsesääliin ja syytin itseäni. Toisaalta minulle tyypillisesti koin, ettei mulla ole oikeutta olla näin surullinen, monella menee paljon huonomminkin. Tämä laukaisi mulle reilun viikon mittaisen ns. sekamuotoisen sairausjakson eli mun mieliala vaihteli hypomaniasta syvään masennukseen monta kertaa päivässä. Ahdisti, masensi mutta samalla olin tosi ylienerginen. Tuntui etten pystynyt ajattelemaan muuta kuin tuota diagnoosia ja olo oli tosi levoton. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että tuo jakso oli oikeastaan hyvin tarpeellinen, sillä sen aikana perusteellisesti purettua pahaa oloani ja surtua asiaa rauhassa. Ennenkuin asiaa voi alkaa kunnolla käsittelemään, täytyy antaa itselle lupa olla vihainen ja pettynyt, se pätee muidenkin vastoinkäymisten kohdalla. Mun kohdalla myös huumori auttaa paljon, vaikkei tässä sinänsä mitään hauskaa ole. Mutta jos edes vähän pystyy nauramaan itselleen ja omille touhuilleen, tuntuu asia heti paljon helpommalta sulattaa. 


Nyt mulla on ollut monta päivää ihan hyvä olo, kyllä se tästä. Mulla vaan on jotenkin sisäänrakennettuna sellainen fiilis, että mun pitäisi itse osata ja pystyä ratkaisemaan ongelmani, että yksin pitää koittaa jaksaa. Kun äiti jättää lapsen yksin kotiin kauppareissunsa ajaksi, hän kotiin palattuaan sanoo lapselleen, että hyvä että pärjäsit täällä kotona yksin niin hienosti! Mutta oikeasti, ei meidän kenenkään tarvitse pärjätä yksin. Meillä pitää olla rakkaita ihmisiä ympärillämme, eikä ole heikkoutta myöntää tarvitsevansa apua. Mä itsekin vasta opettelen tätä, mutta olen tietoisesti nyt yrittänyt soittaa perheelle tai ystäville ja kertoa että kaipaan tukea ja kuuntelijaa. Kukaan heistä tuskin on ajatellut, että mitä tuo tänne soittelee, vaan on ihan luonnollista että kun jotain sattuu niin ihminen tarvitsee kaveria.  Mä olen tosi positiivinen ihminen ja vaikka tilanne olisi kuinka hankala, mä pyrin selviytymään ja menemään eteenpäin. Yritän etsiä asioista aina ne positiiviset puolet. Mutta kun oikein masentaa, mä jotenkin hukkaan tuon taidon. Yhtäkkiä tuntuu, että koko maailma kaatuu mun niskaan enkä mä pysty vaikuttaa asioihin mitenkään. Tuo positiivisuus saattaa olla hukassa hyvin pitkänkin aikaa, mutta onneksi lopulta aina sen löydän ja saan vedettyä itseni ylös suosta. Olen mutainen,  märkä ja lopen uupunut mutta vähitellen nousen taas ja saan elämäni järjestykseen. Juuri nyt mulla on olosuhteisiin nähden ihan hyvä fiilis ja pitkästä aikaa tuntuu, että elämä voittaa. Paljon asioita olen saanut hoidettua ja syksyn suunnitelmat alkaa vähitellen hahmottua. Mä en enää pelkää tulevaa vaan yritän keskittyä tähän hetkeen ja luottaa siihen, että asiat menee niinkuin ne on tarkoitettu. Tsemppifiilistä myös teille! 

4 kommenttia:

  1. Hyvä postaus tutusta aiheesta :) Tsemppiä kaksisuuntaisen kanssa, sain itsekin vuosia sitten kys. diagnoosin + lääkityksen. Sopivaa lääkitystä ei meinannut löytyä ollenkaan, joko oli liian vahva (nukuin ihan älyttömiä määriä, n. 13-15h/vrk) tai ei vaikuttanut ollenkaan. Opin kuitenkin sairauden vaiheet ja saatuani elämänkulun vakaaksi jätin itse lääkkeet pois. Olen nyt ollut yli vuoden ilman lääkkeitä (ei tosin lääkärin suosituksesta :( ) ja elämä rullaa hyvin :) Toivottavasti pärjäät itsekin hyvin, sen kanssa pitää vain oppia elämään, kunhan pääsee alkushokista yli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos että rohkeasti kommentoit aiheesta! :) Joo mullekin lääkäri sanoi että tärkeintä on oppia tuntemaan oma sairautensa ja sen erilaiset vaiheet, jolloin niitä osataan hoitaa. Mullekin yritetään kokoajan löytää sopivaa lääkettä, mutta se luonnollisesti ottaa aikaa. Hirmuisesti tsemppiä sulle, hienoa kuulla että pärjäät ilmankin lääkkeitä. :)

      Poista
  2. Itsellä on todettu epävakaa persoonallisuushäiriö, joka on hieman lievempi tuosta kaksisuuntaisesta. Mutta hyvä, että oot saanut oikeanlaisen diagnoosin, niin ne osaa hoitaa sua sen mukaan ja saada kaiken kohilleen.
    Uskon, että varmaan alkuun järkytys saada diagnoosi. Kyllä varmasti pikku hiljaa opit sen kanssa elämään, vaikka se ei helppoa ole. Varsinkaan kun saattaa tulla ailahteluja, mutta sen kanssa voi oppia elämään ja hyväksymään asian, vaikka vaatiikin paljon työtä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Ikävää kuulla että joudut vähän samantyyppisen ongelman kanssa painimaan, paljon tsemppiä sulle! <3 Joo olihan se ensin järkytys, mutta nyt alkaa tuntumaan että kyllä tästä noustaan taas. :)

      Poista