Bloggaus osana kuntoutusprosessia

25 syyskuuta 2015

Heippa! Eräs sosionomiopiskelija otti minuun yhteyttä ja pyysi apuani heidän kouluprojektiinsa, jonka aiheena on 18-25-vuotiaat mielenterveyskuntoutujat. He tarkastelevat aihetta mediakasvatuksen ja etiikan näkökulmista ja halusivat kuulla kokemuksiani siitä, millaista on blogata mielenterveysongelmistani. He kysyivät multa kysymyksiä, joihin sitten vastasin parhaani mukaan. Ajattelin, että ehkä tämä teema kiinnostaisi teitäkin, joten päätin tehdä postauksen aiheesta! 

Miten ja miksi päädyit aloittamaan blogin kirjoittamisen? Perustin ensimmäisen blogini jo 12-vuotiaana ja siitä eteenpäin mulla on ollut monta blogia ennen tätä nykyistä, Pitsisiivin kohti unelmia-blogia aloin kirjoittamaan 2012-vuoden lopussa. Perustin blogin vähän ennen kuin jouduin osastolle anoreksian takia, mutta en silloin halunnut kirjoittaa sairaudestani mitään. Koska syömishäiriö oli silloin iso osa elämääni, rajoitti siitä vaikeneminen kirjoittamista tosi paljon. Lopulta kyllästyin asioiden salailuun ja 20.4.2013 julkaisin blogiini postauksen, jossa kerroin avoimesti sairastuneeni anoreksiaan ja masennukseen. Sen myötä ihmiset alkoivat kiinnostua blogista ja sain paljon kysymyksiä sairaudestani. Yllätyin kovasti blogini yhtäkkisestä suosiosta ja tajusin, että ehkä tämä aihe voisi olla blogini juttu. Mä oon aina tykännyt kirjoittaa ja kun nuorena ensimmäisen kerran törmäsin blogeihin, halusin heti perustaa omani ja sille tielle jäin. Blogini ei siis alunperin pitänyt käsitellä toipumistani, siitä vain ajanmyötä muotoutui sellainen, kun tajusin kuinka hyvä fiilis mulle tulee jokaisen aiheeseen liittyvän postauksen jälkeen. 

Miten rajaat sitä, kuinka paljon kerrot itsestäsi ja tuot esille henkilökohtaisia asioitasi? Vaikka kirjoitan blogissani sellaisista asioista, joista moni muu vaikenee, on mullakin tiettyjä aiheita joista en bloggaa. En esimerkiksi kirjoita yksityiskohtia perheestä, kavereista tai edes poikaystävästäni. En myöskään kerro tarkasti missä asun, myös raha-asiat pidän blogin ulkopuolella. Yksityiskohtia työharjoittelupaikastani tai koulusta en myöskään kirjoita. Sairaudestani puhun avoimesti, mutta en kerro mitä lääkkeitä käytän, vaikka sitä usein kysellään. Kaikista rajuimmat yksityiskohdat oireilustani jätän myös pois, sillä täytyy muistaa että osa lukijoistani on hyvin nuoria. Muutenkin täytyy avoimuudesta huolimatta pysyä aina hyvän maun rajoissa.


Oletko saanut blogistasi jonkinlaista palautetta? Millaista? Olen saanut paljon palautetta ihan laidasta laitaan. Pääasiassa tulee kivoja kommentteja, saan paljon kehuja avoimuudestani ja siitä, että kirjoitan vaikeista asioista, joista liian usein vaietaan. Moni on kertonut saavansa vertaistukea blogistani, mikä on yksi tärkeimmistä syistä miksi haluan toipumisestani kirjoittaa. Osa taas on sitä mieltä, että mun pitäisi pitää sairauteni vaan omana tietonani, sillä haen selvästi vaan huomiota ongelmillani, vaikka bloggaan kyllä tietenkin ihan muista syistä. Kaikkia ei vaan voi miellyttää ja siksi keskitynkin niihin mukaviin kommentteihin! :) 

Onko blogin kirjoittaminen auttanut sinua kuntoutusprosessissasi? Millä tavoin? On ehdottomasti auttanut! Kun mua ahdistaa ja koko elämäni tuntuu yhdeltä sekasotkulta, avaan blogini ja alan kirjoittamaan. En silloin tietoisesti kirjoita postausta, vaan päästän vain ulos pahaa oloani eikä teksti ole todellakaan kaunista luettavaa. Vähitellen kuitenkin epämääräinen ahdistus alkaa muodostua tekstiksi ja alan hahmottamaan mitä ne mieltä painavat asiat oikeasti ovatkaan. Usein huomaan, että kyse olikin vain jostain yksittäisestä asiasta, jota vain olen pyöritellyt päässäni niin kauan, että siitä lopulta muodostuu valtava epämääräinen ja ahdistava ajatusvyyhti. Sen pään löydän onneksi kirjoittamani tekstin avulla. Näistä ahdistuksenpurkuteksteistä poimin sitten osia varsinaisiin postauksiini, sama teksti mutta vain sellainen "siistitty versio", hahah. On myös voimauttavaa palata vanhoihin postauksiin ja huomata kuinka paljon toipumiseni onkaan edistynyt vuosien mittaan. Mun on ollut vaikeaa löytää terveitä ja hyviä tapoja purkaa pahaa oloani, mutta bloggaamisesta olen vihdoin löytänyt sellaisen. Vuorovaikutus lukijoitteni kanssa on myös hyvin terapeuttista, sillä usein saan positiivisia kommentteja, jotka antavat uusia näkökulmia testeihini. Luen myös paljon parantumismyönteisiä syömishäiriöblogeja, joista saan vertaistukea. Tiivistettynä, bloggaaminen on ollut merkittävässä roolissa kuntoutumisprosessini edistymisen kannalta!

Millaisia tunteita kirjoittaminen sinussa herättää? Kirjoittaminen herättää tosi monenlaisia tunteita riippuen mielialastani ja siitä mistä kirjoitan. Mun on ollut etenkin nuorempana vaikeaa näyttää negatiivisia tunteita, kuten surua, vihaa ja pelkoa, mutta kirjoittamalla pystyn käsittelemään myös tunteita, jotka koen haastaviksi. On mahtavaa, että saan kirjoittaa blogiin ihan kaikista tunteistani ja ehkä juuri se tekee blogistani aidon. Mun ei ole tarvinnut esittää mitään enää sen jälkeen kun päätin olla "julkisesti hullu", mikä on todella helpottavaa, hahah! :D Mun mielestä on ihan ok kirjoittaa blogiin vain mukavista asioista, mutta uskaltaisin väittää, että mitä avoimemmin kirjoitat, sitä enemmän siitä itsellesi saat. Blogia olen kirjoittanut hymyssä suin, nauraen ja hysteerisesti itkien, on mahtavaa kun voi kirjoittaa olipa sitten tosi hyvä tai järkyttävän huono päivä! :)

Onko blogin pitämisessä huonoja puolia? Suosittelisitko blogin pitämistä muille ja miksi? Paljon enemmän bloggaamisessa on niitä hyviä puolia ja piti kyllä oikein etsimällä etsiä niitä huonoja. Mutta kyllä ne ikävät kommentit on yksi huono puoli, aina se tuntuu pahalta kun joku tahallaan satuttaa. Etenkin bloggaajaurani alussa mua välillä ihan pelotti mennä katsomaan minkälaisia kommentteja on tullut, entä jos joku taas sanoo jotain ilkeää? Tähän kyllä onneksi turtuu ajan myötä ja nykyään pystyn ikävät kommentit aika äkkiä unohtamaan. Ja onneksi niitä ihania ja rohkaisevia kommentteja tulee niin paljon enemmän! Vaikka mä tiedän ettei tarvitsisi, mä otan välillä aika kovia paineita bloggaamisesta ja jos en ole pariin päivään kirjoittanut, mua alkaa se ahdistaa. Olen kuitenkin tähän niin sitoutunut ja lukijani ovat tottuneet siihen, että postaan muutaman päivän välein. Olen myös aika perfektionisti ja paljon valmiita postauksia ja kuvia päätyy roskakoriin, koska ne eivät mielestäni olleet ihan täydellisiä. Tästä pitäisi kuitenkin oppia eroon, sillä liika vaativuus tuhoaa luovuuden. Huonoksi puoleksi voisin ehkä myös laskea sen kun netissä täytyy aina niin tosi tarkkaan miettiä kuinka paljon itsestäni kerron, sillä vaikka kirjoitan rehellisesti ja avoimesti, täytyy silti tietyt asiat jättää ihan vaan omaan tietoon. 

Ehdottomasti suosittelen bloggausta kaikille, joita kirjoittaminen ja valokuvaus kiinnostaa! Tämä on niin ihana harrastus ja vaikka se vie aikaa, maksaa se kyllä moninkerroin takaisin etenkin kun mukava lukijaporukka löytyy. Ehdottomasti parasta tässä on vuorovaikutus näiden upeiden ihmisten kanssa! Mutta jos olet kovin nuori tai koet että mahdolliset ilkeät kommentit sua kovasti satuttaa, niin sitten kannattaa miettiä pitäisikö blogi perustaa ehkä vasta vähän myöhemmin tai anonyymikommentointi poistaa käytöstä. Harrastuksen pitää olla mukavaa ajanvietettä ja jos elää jatkuvassa ilkeiden kommenttien pelossa, ei se sitä ole. Niitä ikäviä kommentteja tulee välillä melkein kaikille, mutta pitää muistaa että ne kertovat lähinnä vain kommentoijan ajattelemattomuudesta, kuin sinusta ihmisenä! :) 

Mitä haluat viestittää blogillasi lukijoille? Haluan kertoa lukijoilleni rehellisesti millaista on nuoren naisen elämä kuntoutusprosessin keskellä. Yksi askel eteenpäin ja välillä kaksi taakse, kirjoitan avoimesti sekä hyvistä, että niistä huonoista päivistä. Toivon, että muut mielenterveysongelmista kärsivät ja heidän omaisensa saavat blogistani vertaistukea ja vastauksia mieltä painaviin kysymyksiin. On upeaa kuulla, että blogini on auttanut ihmisiä puhumaan vaikeuksistaan ja rohkaissut hakemaan apua ongelmiinsa, sillä monelle on edelleen suuri kynnys myöntää, että on paha olla ja tarvitsevansa siihen apua. Haluan rikkoa ennakkoluuloja ja muistuttaa, että näistä asioista vaikeneminen ei ratkaise mitään. Jokaisella ihmisella on oikeus ihan kaikenlaisiin tunteisiin ja olemme kaikki yhtä arvokkaita, vaikka papereistamme löytyisi pitkä lista erilaisia diagnooseja, niinkuin allekirjoittaneella, hahah! :D Elämää ei kannata ottaa liian vakavasti ja itselleen pitää osata nauraa, käsittelen vaikeita asioita blogissani myös huumorin avulla. Toivon, että vaikka välillä kirjoitan kovinkin ikävistä asioista, jäisi lukijoille blogistani kuitenkin päällimmäisenä mieleen positiivinen ja elämäniloinen asenteeni! Toivottavasti tykkäsitte tästä postauksesta ja jos jäi jotain kysyttävää vastaan mielelläni! Kivaa viikonloppua! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan